Kardi nukkui lattialla ja teki ympäripyöreitä päiviä pöyhkeälle hotellinomistajalle.
2010-luvun alussa päätin lähteä Intiaan vapaaehtoistöihin. Olin jäänyt vuorotteluvapaalle ja halusin lähteä talvella jonnekin lämpimään.
Säästöjä minulla ei ollut, joten päädyin jonkun netissä olevan vinkin kautta WWOOF Indian sivuille. Se välitti vapaaehtoistyötä edistääkseen luonnonmukaista maanviljelyä. Työtä vastaan saisi majoituksen ja ruuan.
Etsin paikkaa, joka ei olisi kaupungissa vaan vehreällä maaseudulla ja jossa minulla olisi mahdollista työskennellä puutarhassa. Oma työni oli ollut lähinnä toimistossa tietokoneen edessä istumista.
Päädyin vaihtamaan viestejä hotellinomistajan kanssa. Hän tarjosi paikkaa, jossa saisin työskennellä puutarhassa ja myös opetella intialaista ruuanlaittoa hotellin kokin johdolla.
Minä puolestani lupasin opettaa italialaisia reseptejä kokille. Jotain erilaista hotellissa yöpyville turisteille.
Keittiön salat
Pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen saavuin ylös vuorilla sijaitsevalle hotellille. Yllättäen omistaja ehdotti, että olisin yöpynyt hänen huoneensa lattialla. Siihen en suostunut, joten jouduin majoittumaan keittiön vieressä olevan ruokakomeron lattialle.
Olin rättiväsynyt, en protestoinut.
Aamulla astelin hotellin keittiöön, josta kuului jo metallisten lautasten kalinaa. Huomasin, että kokkina työskenteli nuori poika, nimeltään Kardi (voi olla, että nimi on väärin, Kardiksi häntä silti kutsuttiin). Ryhdyin auttamaan häntä ruokien valmistamisessa.
Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta porkkanan ja muiden juuresten kuorimisessa sitä ei tarvittu.
Hotellin vieraat olivat Bangaloresta tulleita it-työntekijöitä. He astelivat pyjamissaan keittiöön ja tilasivat ruokia Kardilta, joka ryhtyi niitä kiireellä valmistamaan.
Kun olimme saaneet biryaniin tarkoitetut juurekset pilkottua ja ruoka hautui padassa, Kardi ryhtyi maustamaan keitosta. Mutta voi, purkista irtosi kansi ja iso määrä jauhetta putosi pataan.
Maistoimme ruokaa. Ei, sitä ei voinut syödä.
Kardi ryhtyi huuhtomaan ruokaa vedellä saadakseen polttavaa makua pois, mutta se ei auttanut. Jostain putkahti tiskaajana työskentelevä nainen, joka myös maistoi ruokaa. Ei, mitään ei ollut tehtävissä.
Ruoan valmistaminen piti aloittaa alusta.
Iltapäivään mennessä minulle oli selvinnyt, että mitään puutarhaa ei ollut, enkä myöskään tulisi oppimaan kokkausta. Omistajan mukaan hotellin oikea kokki oli sairastunut.
Kahden päivän ajan autoin Kardia, joka selvästi oli vain köyhä ja siksi hyväksi käytettävissä. Välillä häntä tuli auttamaan hotellia ympäröivällä työmaalla työskentelevä nuori mies.
Kardi joutui nukkumaan hotellin oleskeluhuoneen lattialla ne vähät tunnit, jolloin häntä ei komennettu töihin. Työpäivä alkoi kuuden aikaan aamulla ja päättyi joskus kymmenen yhdentoista aikaan illalla.
Muistan makaaberin tilanteen, kun hotellinomistaja pyysi kattamaan meille pihalle pöydän liinoineen. Kardin piti muuntautua palvelijaksi ja yrittää tarjoilla meille ruoka vadeilta.
Erityisen kärsivältä Kardi ei työmäärästään huolimatta kuitenkaan vaikuttanut. Yritin piristää keittiön tunnelmaa laulamalla suomalaisia kansanlauluja. Niistä pidettiin!
Minä sen sijaan olin pöyristynyt tavasta, jolla omistaja kohteli poikaa. Tällainen meininki ei olisi ikinä ollut Suomessa mahdollista!
Ja silti se on ollut mahdollista, eikä siitä niin kauaakaan ole.
En tiedä paljonko Kardille maksettiin palkkaa, tuskin juuri mitään. Tiskaajina työskenteleville naisille annoin huivini, kun he valittivat kylmyyttä vuorilla.
En tiedä paljonko Kardille maksettiin palkkaa, tuskin juuri mitään. Tiskaajina työskenteleville naisille annoin huivini, kun he valittivat kylmyyttä vuorilla.
Vapaaehtoistyön vauhdikas loppu
Varmaan arvaatte, etten kestänyt kauaa hotellissa, varsinkin kun omistaja toisen päivän iltana päätti grillata kanaa komeroni ulkopuolella ja koko paikka täyttyi kärystä.
Seuraavana aamuna, löytäessäni raa´an kanan riekaleita keittiön tasoilta, lampsin kylän nettikahvilaan ja aloin etsiä uutta vapaaehtoispaikkaa.
Minulla oli tuuria, sillä kahvilaan astui turisti. Kerroin hänelle huoleni ja hän lupasi ottaa minut mukaansa, koska oli samana päivänä lähdössä perheineen alas vuorilta. Muistan, että hänen lapsensa nimi oli Jussi, sillä perheellä oli ollut suomalainen Jussi-niminen ystävä.
Marssin takaisin hotellille ja ilmoitin vastaanottoaulassa (hotelli oli pieni ja vastaanottotilakin siis pieni) omistajalle, että lähtisin samana päivänä. Kerroin myös syyt lähdölleni, ja ilmaisin pettymykseni.
Koko henkilökunta kuunteli. En tiedä, miten paljon puheestani ymmärrettiin, mutta ainakin sävy tuli selväksi. Miestä en sitten nähnytkään ennen lähtöäni.
Perheen lapset oksentelivat, kun huristelimme serpentiinitietä pitkin alas vuorilta. Se ei kuitenkaan estänyt minua iloitsemasta. Olin kuin olinkin onnistunut pelastautumaan!
Reissu oli ensikosketukseni Intiaan. Tämän jälkeen kävin Intiassa vuosittain noin viiden vuoden ajan.
Tutustuin eri kieliin ja kulttuureihin, upeisiin palatseihin, hartaasti vaalittuihin käsityötaitoihin ja eettisesti toimiviin naisten yrityksiin, luontoon, joogaan ja ihaniin ihmisiin, joista moniin pidän edelleen yhteyttä. Minulle syntyi kiintymyssuhde Intiaan.
Intiassa näkee kadulla norsuja, koiria, kissoja, kameleita, possuja, kanoja...
Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Intialla on vielä pitkä urakka ihmisoikeuksien tiellä.
Edelleen ihmiset, ja lapset siinä mukana, jaotellaan niihin, joilla on ihmisarvo ja niihin, joilla ei ole.
Ei laissa, mutta oikeassa elämässä kyllä.
Varakkaiden, usein he olivat perineet asemansa, asenne ja käytös saattoi olla todella arroganttia. Edes fyysinen väkivalta vähäosaisia kohtaan ei ollut Intiassa tavatonta. Lapsityövoiman käyttö on yleistä.
Edes fyysinen väkivalta vähäosaisia kohtaan ei ollut Intiassa tavatonta. Lapsityövoiman käyttö on yleistä.
Fantastiset elämykset matkoilta muistetaan, mutta myös vastoinkäymiset ja kielteiset kokemukset matkoilla jättävät syvät jäljet. En unohda ensi kokemustani köyhien kohtelusta Intiassa koskaan.
On sokki huomata, että se, mikä olisi Suomessa rikos, onkin tavallista ja jopa hyväksyttyä muualla.
Miksi kirjoitin tämän?
Miksi kirjoitan tästä Agran koululaisten sivuille? Minut kokemukseni johtivat aluksi asettamaan kotimaan pienet puheenaiheet, "kenen kuuluu siirtää kapula kassahihnalla", oikeisiin mittasuhteisiin.
Matka sai myös liittymään Agran koululaisten kummiksi. Halusin tukea intialaisten tyttöjen pääsyä kouluun. Koulutus on paras väylä ulos köyhyydestä. Se tuo tytöt yhteisössä näkyviin. Se on myös suojaa lasten hyväksikäyttöä vastaan.
Suomalaiset perustivat koulun yhdessä intialaisen kumppaniyhdistyksen kanssa reilu kymmenen vuotta sitten. Idea perustamisesta tuli suomalaisilta. Nyt koulussa opiskelee 38 tyttöä.
Ai niin, pitää vielä kertoa, mihin epäonnisen kokeilun jälkeen päädyin töihin. Uusi vapaaehtoispaikka oli valtava maatila, jossa kasvatettiin luomupuuvillaa ja pidettiin sikalaa.
Isoa työntekijämäärää ruokittiin pääasiassa vihannesmaan vihanneksilla, ja siellä työskentelin rikkaruohojen kitkijänä.
Autoin myös tilan keittiössä työskentelevää Vidavathaa. Opin siis sittenkin intialaista ruuanlaittoa!
Maatila ja sitä ympäröivä kylä olivat aitoa maaseutua. Alin kuva on lempikuvani matkalta.
Teksti: Lotta Lehmusvaara, kummi ja yhdistyksen vapaaehtoinen
Kuvat: Lotta Lehmusvaara
Haluamme Sinut mukaan Agran koululaisten kummiksi
Tule mukaan ja varmista, että yhä useampi köyhä tyttö pääsee kouluun.
Agran koululaiset ry tarjoaa Intian Agran kaupungin slummissa asuville daliti-tytöille perusopetusta kahdeksanteen luokkaan saakka yhdessä intialaisen Chaudhary Welfare Society -järjestön kanssa.
Yhdistyksemme toimii vapaaehtoisvoimin ilman palkkioita ja kulumme ovat pieniä pakollisia menoja, kuten pankkikuluja.
Pienessä koulussamme on tällä hetkellä 38 tyttöä, alakoulussa 2. luokalla 24 ja yläkoulussa 7. luokalla 14.
Takaamme oppilaille laadukkaan opetuksen lisäksi turvalliset koulukuljetukset, lämpimän kouluruuan ja terveydenhoidon.
25 eurolla kuukaudessa olet mukana auttamassa tyttöjä ulos köyhyydestä.
Ei kummiksi vielä, tee sen sijaan kertalahjoitus (summa vapaa)
Comments